Jalona pyrkimyksenäni vuodenvaihteen jälkeen oli rustata kooste lukemistostani kerran kuussa, mutta niinpä vain ollaan jo kesäkuun alussa eikä yhden ainutta kuukauden lukukoostetta ole ilmaantunut. Siksipä kokoan tähän nyt yhteen ja samaan postaukseen koosteen vuoden ensimmäisen viiden kuukauden aikana lukemistani kirjoista. Nauttikaa, olkaa hyvät – ja tietäkää, että blogin luonnoskansio on ääriään myöten täynnä lähes valmiita kirjoituksia, jotka toivottavasti saan puskettua kuosiin pian. Miten voi ihminen olla näin onneton tekemään asioita valmiiksi.
Tammikuu
- Jeanette Winterson: Oranges Are Not the Only Fruit
- Thomas More: Utopia
- Joanne Harris: Appelsiinin tuoksu
- Molière: Saituri
- Voltaire: Candide
Tammikuu oli tänä vuonna stressaava ja kamala, mutta jotenkin siinä hiusten kiskomisen ja ahdistusvollotuksen ohessa sain luettua myös viisi kirjaa. Ensimmäinen tänä vuonna lukemani teos oli Oranges Are Not the Only Fruit, joka oli odottanut hyllyssä vuoroaan monta monituista vuotta. Omaelämäkerrallinen kertomus äärimmäisen uskonnollisessa perheessä varttuneesta tyttöihin rakastuvasta tytöstä on tietenkin tärkeä aihe, mutta en lopulta oikein kokenut kovin suuria elämyksiä tämän kirjan parissa. Sain luettua kuitenkin, ja luettuani kirja liihotti hyllystämme kohti jotakuta uutta lukijaa, joka toivottavasti saa tekstistä enemmän irti.
Utopia oli peräti kahden kurssini oheislukemistona yliopistolla. Tämän klassikon keskeisenä sisältönä on ihmeellisen ja esimerkillisen Utopian saarivaltion elämänmenon, tapojen ja käytäntöjen kuvaaminen. Juonellisena tarinana Utopia ei toimi eikä sitä liene sellaiseksi tarkoitettukaan, mutta ajatusleikkinä teos on mielenkiintoinen, ja toisella kurssilla esiin nostetut pikkutarkat huomiot tekstin eri piirteistä syvensivät kokonaisuutta. Tammikuussa alkoi nyös länsimaisen kirjallisuushistorian johdantokurssi, jonka oheislukemiston parissa kuluisi tovi jos toinenkin, mutta ennen kun sain loput näistä kirjoista käsiini, ehdin ahmaista välissä vielä yhden kirjan omalta lukulistaltani. Appelsiinin tuoksu on yksi tämän vuoden hyllynlämmittäjistäni, ja olin ajatellut että tämä kirja varmaankin lähtee meiltä jatkamaan matkaansa sitten kun olen sen lukenut. Alussa ennakkoarvioni vaikutti paikkansapitävältä, kun tuntui ettei tarina oikein meinaa lähteä käyntiin, mutta lopulta tuo osoittautuikin sen verran mainioksi että tuolla hyllyssä se on edelleen. Ei vapautunut hyllyyn tilaa taaskaan, vaikka sinnikkäästi yritin!
Tämän jälkeen oli syytä käydä oheislukemiston kimppuun. Molièren Saituri on näytelmäteksti, ja koska näytelmiä luen vain harvoin, sain sijoitettua teoksen Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan ”kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota et yleensä lue”. Candide huvitti kaikessa absurdiudessaan. Samankaltaisuudet kerronnan rakenteessa Candiden ja Marquis de Saden Justinen välillä olivat selkeät, liekö sitten ollut aikanaan yleinenkin tarinan tyyppi vai onko Justine tarkoituksellinen iljetyspornopastissi Candidesta, en tiedä. Voltairen tekstistä pidin joka tapauksessa enemmän kuin vuosia sitten lukemistani de Saden ällötyksistä.
Kaikki tammikuun luetut sai sijoitettua johonkin Helmet-lukuhaastekohtaan ja hyllynlämmittäjienkin kanssa on siis päästy alkuun. Haasteiden etenemistilanne tässä vaiheessa 5/50 kirjaa Helmetistä ja 1/12 hyllynlämmittäjistä.
Helmikuu
- Fjodor Dostojevski: Kirjoituksia kellarista
- Gustave Flaubert: Rouva Bovary
Helmikuun kaksi luettua kirjaa ovat kumpikin opintojen oheislukemistoa. Kirjoituksia kellarista on ensimmäinen koskaan lukemani Dostojevskin teos, ja onneksi se ei karusta aiheestaan huolimatta ollut vastenmielinen lukuelämys, sillä Dostojevskin klassikoita on meillä hyllyssä useampi odottamassa sitä, että saan ne luettua. Kyyninen ja vastenmielinen asuntoonsa eristäytynyt kellari-ihminen ei ehkä ole positiivisin mahdollinen samaistumisenkohde, mutta siitä huolimatta minun oli helppo tavoittaa jokin kosketuspinta tähän hahmoon. Olkoon tämä nyt sitten vaikka jonkunlainen varoittava esimerkki minulle siitä, millainen tulevaisuus saattaa minuakin odottaa – ovathan ihmiset aika perseestä, mutta niin olet sinäkin, sinä loukossasi homehtuva kellari-ihminen.
Rouva Bovaryn suhteen odotukseni eivät olleet järin korkealla, mutta huomasinkin viihtyväni tämän kirjan parissa aika tavalla. Kerronta oli välillä vähän haahuilevaa, mutta Emma Bovaryn matkaa kohti vääjäämätöntä tuhoa seurasin silti myötätuntoa tulvillani. Emman henkilöhahmo ei ole järin ihailtava persoona oikein miltään kantilta, mutta moninaisten hölmöilyjen ja rikkeiden läpi paistaa selkeänä Emman alati kasvava epätoivo ja tuska, jota oli raastavaa seurata. Emma parka, sinä olisit ansainnut onnelliseman kohtalon.
Tässä vaiheessa Helmet-lukuhaasteen kohdista täytettynä on 7/50. Hyllynlämmittäjä-haasteen tilanne on edelleen 1/12.
Maaliskuu
- Gabriel García Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys
- Joseph Conrad: Pimeyden sydän
- Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset
Opintojen oheislukemistosta koostuivat myös maaliskuussa lukemani kirjat. Sain hyvän syyn lukea uudestaan Sadan vuoden yksinäisyyden, jonka luin ensimmäistä kertaa joskus yläasteikäisenä ja joka teki jo silloin järisyttävän suuren vaikutuksen minuun. Vähän huolestutti, että mitä jos kirja olisikin menettänyt taikansa näiden vuosien aikana, mutta turhaan pelkäsin. Sadan vuoden yksinäisyys on yhä edelleen kaunis ja rujo, ihmeellisen maaginen ja täynnä niin voimakasta tunnetta, ja se saa totisesti pitää paikkansa yhtenä parhaista koskaan lukemistani kirjoista.
Pimeyden sydän olisi ilmeisesti kurssia varten ollut suotavaa lukea alkukielellään eli englanniksi, mutta minä tietty sain kuulla tästä vasta kun olin jo lukenut suomennoksen, jonka tyyli kuulemma ei tavoita alkuperäisteoksesta kovin hyvin jotain sellaista olennaista, jolla on tärkeä merkitys tekstin tulkinnan kannalta. Tämä ehkä selittäisi, miksi Pimeyden sydän jäi minulle vähän laimeaksi elämykseksi. Nuoren Wertherin kärsimykset sijoitin Helmet-haasteen ”rakkausromaani”-kohtaan, vaikka ihan tyypillisimmästä rakkausromaanista ei olekaan kyse ja Wertherin rakkaus ihanaa Lottea kohtaan on pakkomielteistä ja kiusallista ja päättyy tuhoon ja turmioon.
Tässä vaiheessa Helmet-lukuhaasten kohdista täytettynä 10/50, hyllynlämmittäjät jumittaa edelleen tilanteessa 1/12.
Huhtikuu
- William Faulkner: Ääni ja vimma
- Mirkka Rekola: Vedessä palaa
- Antti Nylén: Vihan ja katkeruuden esseet
- Anja Kauranen: Sonja O. kävi täällä
- Uuno Kailas: Uni ja kuolema
- L. Onerva: Mirdja
Myös huhtikuu hurahti oheislukemiston parissa. Länsimaisen kirjallisuuden merkkiteosten ja klassikoiden luku-urakka tätä tiettyä kurssia varten tuli päätökseensä, ja jatkui heti perään suomalaisen kirjallisuuden vastaavilla. Huhtikuussa vietin myös erään viikonlopun ja sitä edeltävän perjantain lukumaratontapahtumassa yliopistolla, jossa luettiin porukalla ääneen Edmund Spenserin The Faerie Queene -eeposta. Tuhatsivuisen opuksen ääneenlukeminen vajaassa kolmessa vuorokaudessa on kunnianhimoinen haaste, ja ihan loppuun asti emme tässä ajassa päässeet. Neljä ensimmäistä kirjaa saimme luettua, kaksi viimeistä jäivät odottamaan, että luen ne itsekseni loppuun myöhemmin.
William Faulknerin Ääni ja vimma oli haastava, mutta myös palkitseva kirja. Teksti koostuu tajunnanvirrasta ja eri henkilöiden havainnoista ja ajatuksista. Kerronta poukkoilee ajasta ja paikasta toiseen, tarinan nykyhetki vaihtuu hetkessä kertojan sisäisiin mietteisiin ja takaisin. Pirstaleinen kokonaisuus on kuin usean henkilön samasta aiheesta maalaamien maalausten riekaleita yhdessä sekaisin viskotussa kasassa: jokaisella maalauksella on ollut yhdistävä tekijä, mutta yksityiskohdat ovat hajaantuneet ja alkuperäisiä kokonaisuuksia voi enää yrittää vain arvailla.
Huhtikuussa lukemani kaksi suomalaista runokirjaa eivät iskeneet, ja kärvistelen häpeissäni runonlukutaidottomuuttani. Ehkä nämä eivät vain olleet niitä minun tyyppisiäni runoja sitten. Vedessä palaa oli täynnä sellaista symboliikkaa, jota en osannut omaksua, ja merkityksiä jotka olivat minulle vieraita, ja siksi Mirkka Rekolan runot jäivät etäisiksi. Uuno Kailaksen Uni ja kuolema oli pettymys, koska odotin saavani siitä enemmän irti. Mukana oli pari runoa, jotka olivat minulle tuttuja entuudestaan ja joista pidin, mutta kokonaisuutena Kailaksen runot olivatkin aika tympäännyttäviä, ja sekös harmitti.
Vihan ja katkeruuden esseet epäilytti etukäteen, kun muutamissa etukäteen vilkuilemissani arvioissa sitä oli kuvattu usein sellaisilla sanoilla kuin ”arrogantti”. Pelkäsin törmääväni Antti Nylénin esseissä vastenmieliseen itsemehusteluun tai muuhun yhtä sakeaan huttuun, mutta onneksi näin ei käynyt. Terävää ja välillä tarkoituksellisen provokatiivista Nylénin teksti kyllä on, mutta ei väärällä tavalla, mitä se sitten ikinä tarkoittaakin.
Sonja O. kävi täällä oli aika vieraannuttava lukukokemus. Puhekielisyys ei iske minuun ja tarkoitukselliseen hätkähdyttämiseen pyrkivän oloiset paneskeluyksityiskohdat lähinnä ärsyttivät ja tympäännyttivät. Tämän kuoren alla oli kuitenkin havaittavissa herkkä ja tarkkasilmäinen kertomus vierauden tunteesta ja oman identiteetin rakentamisesta. L. Onervan Mirdja puolestaan on tänä vuonna lukemistani kirjoista selkeästi kaikista puuduttavin ja tympäännyttävin. Jos se ei olisi ollut kurssilukemistona, olisin jättänyt mokoman kesken. Taistelin kuitenkin tieni loppuun saakka, kun ei muutakaan voinut. Yllätykseni oli suuri, kun kirjan aivan viimeiset sivut äkkiä olivatkin todella toimivaa tekstiä, jota luki mielellään! Lopun erinomaisuus ei silti pelastanut kokonaisvaikutelmaa, ja jos minulla olisi aikakone, menisin valistamaan kirjalistan äärellä pähkäilevää menneisyyden itseäni siitä, että kannattaa valita listalta joku muu teos.
Helmet-lukuhaasteen tilanne nyt 16/50, hyllynlämmittäjät yhä 1/12.
Toukokuu
- Leena Krohn: Tainaron
- Leena Lander: Käsky
Lukukauden lähestyessä loppuaan suuri osa ajastani vierähti opiskelujuttujen äärellä, ja lukemisellekin jäi vähemmän aikaa. Toukokuun kaksi luettua ovat edelleen opiskeluiden oheislukemistoa. Minulla oli aiemmin joku aivan täysin perusteeton kammo Leena Krohnia ja erityisesti Tainaronia kohtaan. Täysin perusteeton, ja lisäksi outo: pääni sykeröisissä sopukoissa oli jo vuosia aiemmin muodostunut jokin mielleyhtymähärö, jonka seurauksena leenakrohn ja tainaron takertuivat kurkkuuni kuin naamalle hönkäisty tupakansavu ja raastoivat korviani kuin baarin terassilla kovaan ääneen raakkuvan pubiruusun viinakorventama röhötys. Mielleyhtymäni ei liittynyt millään tavalla kirjailijaan itseensä tai hänen tekstiinsä, koska kummastakaan en aiemmin tiennyt mitään. Aivoiltani sopiikin siis kysyä, että mitä ihmettä ja miksi. No, Tainaronista oli korviini kantautunut paljon kehuja, joten tartuin aivoihini liimaantunutta pubiruusua korvista ja valitsin oheislukemistolistalta Leena Krohnin Tainaronin. Ja Tainaron oli ihana. Ihmeellinen mielleyhtymäni hävisi olemattomiin: leenakrohn ja tainaron eivät enää kuulosta aivoissani räkäiseltä tupakkayskältä. Olen siitä iloinen.
Leena Landerin Käsky oli nopealukuinen ja ihan viihdyttävä kirja. Minun lukukokemuksenani se oli ”lukuromaani”, ja ajauduin myös pohtimaan koko lukuromaani-käsitteen määritelmää. Näistä pohdinnoistani kirjoitan ehkä joskus erillisen kirjoituksen tähän blogiin.
Helmet-lukuhaasteen tilanne 17/50 (Käskyä en saanut sijoitettua mihinkään kohtaan), hyllynlämmittäjät aina vain 1/12.
Kas noin. Ylihemulimaisen voimainponnistuksen jälkeen nämä viivästyneet ”kuukauden luetut”-koosteet alkuvuodelta ovat nyt tässä. Josko tästä eteenpäin sitten ajallaan niin kuin oli tarkoitus…
Ei kommentteja