Taivas on lähitulevaisuuden Helsinkiin sijoittuva dystopia. Meidän nykyhetkemme ja kirjan nykyhetken välillä on kulunut vain nelisenkymmentä vuotta, mutta tänä aikana moni asia on muuttunut. Uudenlaisessa Suomessa, jonka tarkkaan suljettujen rajojen sijainti ei ole julkista tietoa, on vallalla äärioikeistolainen ryhmä, jota kutsutaan Valoksi. Ihmiset ovat lamaantuneet asunnoissaan kyyristeleviksi tahdottomiksi olennoiksi, joiden ainoa henkireikä on Taivaan virtuaalitodellisuus, jossa kaikki on ihanaa ja helppoa. Ne, jotka eivät ole tarpeeksi onnekkaassa asemassa päästäkseen Taivaaseen, istuvat kerjäämässä ääneti, lasittunein katsein. Lapsia ei synny. Vain Taivaalla on enää väliä.
Akseli, toinen kirjan päähenkilöistä, työskentelee yliopistolla tutkijana ja yrittää ponnettomasti selvittää syyn ihmisten lamaantumisen taustalla. Elämä on väritöntä, valveillaolo pelkkä välttämättömyys niiden hetkien välillä, jotka voi viettää Taivaassa. Sirkkajauhoista keitetty puuro jaksaa hädin tuskin pitää käynnissä fyysisen lihan ikävää taakkaa. Ei ole toivoa, ei ole tulevaisuutta, on vain Taivas. Ja Taivaan autuudessa se lopulta tapahtuu, asia, joka sysää tapahtumat aavistuksen verran eri suuntaan: Akseli kohtaa naisen, ja saa tämän suostumaan siihen, että he kohtaavat myös reaalimaailman todellisuudessa, jo päättyneen sisällissodan runteleman kaupungin raunioissa, joita luonto on hiljaa valtaamassa omakseen.
Tarinan tunnelma on alkuun unenomainen sillä tavalla kuin maailma tuntuu olevan silloin, kun on todella, todella väsynyt ja yrittää kuitenkin pysyä valveilla. Kirjan maailman ihmisten lamaannustila välittyy kirjan sivuilta siis todentuntuisesti. Varsinkin alussa lukiessa tuli sellainen ”pumpuliin kääritty olo”; kaikki tuntui jollakin tapaa pehmoiselta ja tyyneltä, lamaantuneelta, harmaanvalkoiselta. Mitä pitemmälle luin (ja samalla mitä enemmän kirjan hahmot taistelivat horrostaan vastaan), sitä enemmän tämä pumpulisuus tuntui vankilalta, josta halusi pois, jonka tilalle halusi jotakin mikä tuntuu – halusi hampaat ienten tilalle. Tunnelma ja hahmojen olotila välittyivät siis ainakin minulle todella tehokkaasti, ja tästä ehdottomasti pisteet kirjalle.
Sen sijaan en kyllä osannut arvostaa yhtään sitä suurta yhtäsuuruusmerkkiä, jonka kirja oli piirtänyt elämänhalun ja seksin välille. Helvetti soikoon että tämä yleistys kyrsii joka ainoa kerta kun se tulee jossakin vastaan. Tulee mieleen se äärimmäisen typerä väite siitä, että seksi olisi se asia, joka tekee meistä ihmisiä, ja lisäksi kaikki ”seksiä harrastaessasi olet aidoimmin lähellä toista”-aivopierut ja muu tajuton sonta, anteeksi nyt vain mutta on se nyt helvetti. ARGH. Luotaantyöntävää ja vieraannuttavaa.
Lukukokemukseni oli siis varsin ristiriitainen. Toisaalta edellä mainitsemani seikka risoi aivan valtavasti, mutta toisaalta myös tarinan surullisenhaikea ympäristö miellytti ja tulevaisuudenkuva puistatti niin kuin pitikin. Kirjan maalailema tulevaisuus rakentuu niin tiiviisti meidän nykyhetkemme huolestuttavien ilmiöiden varaan, että se tuntuu pelottavan uskottavalta skenaariolta, jollaista ei haluaisi missään tapauksessa toteutuvaksi.
Tämän vuoden Helmet-lukuhaasteesta kirja täyttää ainakin kohdat 17 (kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa), 46 (kirjan nimessä on vain yksi sana) ja 49 (vuonna 2018 julkaistu kirja).
Tuomioni:
= Ihan OK.
Kirjan tiedot:
Piia Leino: Taivas (S&S, 2018. 1. painos. 250 sivua.)
Ei kommentteja