Odotin tältä kirjalta aivan valtavasti. Kiinnostukseni kirjaa kohtaan oli herännyt kirjablogeista lukemieni arvioiden perusteella, ja mitä enemmän niitä luin, sitä suuremmaksi kiinnostukseni kasvoi, kunnes olin aivan vakuuttunut siitä, että tämä kirja minun tulee lukea; että tämä kirja olisi juuri minua varten. Siispä ostin kappaleen Kirkkautta itselleni viime vuoden Helsingin kirjamessuilta ja vuodenvaihteessa lupasin itselleni lukea tämän kirjan kuluvan vuoden aikana. Näin myös tapahtui, ja nyt kirjan luettuani olen harmikseni ennen kaikkea hämmentynyt ja jopa aavistuksen pettynyt, enkä oikein itsekään ymmärrä, miksi. Mikä meni vikaan?
Ei ainakaan tarinan aihe tai asetelma. Kirkkaus perustuu todellisen henkilön, uusiseelantilaisen kirjailijan Janet Framen elämään. Teos on fiktiota eikä elämäkerta, mutta se ammentaa Framen elämänkaaren tosiasioista: hukkumalla kuolleista siskoista, mielisairaalassa vietetyistä vuosista, lukemattomista sähköshokeista ja lobotomiasta, jolta vältyttiin vain täpärästi. Toisaalta se on myös selviytymistarina ja kertomus onnistumisesta. Kirkkaudessa onkin kasassa jokseenkin kaikki ainekset, jotka miellän täyttävän yhdenlaiset vaatimukset uskomattoman upealle ja minua henkilökohtaisesti koskettavalle tarinalle. Siinä on kuoleman läsnäoloa, kirjoittamisen tärkeyttä, sitä, kuinka kauheistakin asioista voi selvitä – siinä on kaunista kieltä, kaipausta ja kipua… ja kuitenkin se jäi minulle etäiseksi.
Ehkä tästä on syyttäminen lukujen lyhyyttä, kenties kerrontaa, jossa fokus poukkoilee paikasta, ajasta ja assosiaatiosta toiseen. Tuntui, että aina kun olin saamassa tarinasta kiinni, se karkasi eri suuntaan. Yritin lopulta suhtautua kokonaisuuteen tajunnanvirtamaisena kaleidoskooppikuviona, mutta silti (tai ehkä juuri siksi) tunsin jääväni tarinan todellisen ytimen ulkopuolelle. Siellä täällä vastaan tuli kuitenkin äärimmäisen kauniita, osuvia ja ”todellisia” lauseita välähdyksinä siitä kirkkaudesta, jonka mukaan kirja on nimetty, ja tunsin hetken olevani tarinassa mukana. Sitten luku jo vaihtuikin, tai äkkiä siirryttiin jonnekin aivan toiseen aikaan ja paikkaan, ja huomasin jälleen pudonneeni kyydistä.
Harmittaa, sillä kirkkautta tässä kirjassa varmasti on muuallakin kuin yksittäisissä lauseissa. Siksi pidän mahdollisena myös sitä vaihtoehtoa, etten vain ollut oikeassa mielentilassa voidakseni kunnolla kylpeä tämän teoksen hohteessa. Luulen, että minun on palattava Kirkkauden pariin jonakin toisena hetkenä. Kenties silloin olemme paremmin samalla aaltopituudella.
Kirkkaus sopii täyttämään useamman kohdan tämän vuoden Helmet-lukuhaasteesta. Toistaiseksi kuittaan sillä täytetyksi kohdan 17 (kirjan kannessa on sinistä ja valkoista).
Tuomioni:
= Ihan OK.
Kirjan tiedot:
Riitta Jalonen: Kirkkaus (Tammi, 2016. 1. painos. 352 sivua.)
Ei kommentteja