Klassikkoteos Nuoren Wertherin kärsimykset oli osana länsimaisen kirjallisuuden historian kurssin oheislukemistoa yliopistolla. (Koska kyseessä on vanha ja tunnettu teos, en suotta välttele juonipaljastuksia tässä kirjoituksessani. Pitäkäät siis varanne te, jotka haluatte välttyä moisilta.) Metsästin teoksen luettavakseni kirjastosta, josta se löytyi resuisena ja repaleisena varastokappaleena, sisällytettynä Goethen koottujen teosten ties kuinka monenteen osaan. Ja mikä olisikaan ollut osuvampi tapa kokea tämä teksti kuin lukea se juuri tällaisilta rispaantuneilta sivuilta, kärsineiltä ja ajan kellastamilta, surullisilta ja niin haurailta, että niitä oli käsiteltävä varoen.
Tarinassa Werther, herkkä nuori mies, on paennut etsimään rauhaa maaseudulta. Pastoraalisen idyllin keskeltä löytyy myös Lotte, johon Werther rakastuu päätä pahkaa, ja hetkellisesti elämässä ei muuta olekaan kuin aurinkoisia kesäpäiviä ja iki-ihana Lotte, jota Werther rakastaa etäältä, aina pienen välimatkan päästä, vaikka fyysisesti Lotte olisikin Werherin vierellä ja puhuisi hänen kanssaan, hymyilisi juuri hänelle. Werther on varma, että Lotte on aivan hänen kätensä ja rakkautensa ulottuvilla, aivan kohta hänen. Mutta voi! Selviää, että Lotte on jo kihloissa! Wertherin unelmat musertuvat, mutta rakkaus Lotteen ei katoa. Elämään hiipii epätoivo, kesäpäivät taittuvat syksyyn, Werther kärsii ja riutuu, kamppailee jatkuvasti synkempien ja tuskaisempien ajatustensa kanssa – ja kuten jokainen vuodenkierto väistämättä päättyy talveen, päättyy myös Wertherin kärsimyksentäytteinen elämä hyiseen kuolemaan.
Tämä on niitä teoksia, joista kuulee sanottavan, että se kannattaa lukea nuorena, ja ymmärrettävästä syystä. Nuori Werther on nuoruuden angstin henkilöitymä viimeisen päälle, kaikessa teatraalisuudessaan ja traagisuudessaan koskettava hahmo. Tunteikas ja intohimoinen, mutta samalla kapeakatseinen, ylimielinen ja kuitenkin naiivi. Kukapa meistä ei olisi hänen kaltaisensa, tai ainakin tunnistaisi joskus olleensa?
Wertherin alati kasvava ahdinko vyöryy sivuilta lukijan niskaan voimallisena, ja myös luonnon ja sääilmiöiden kuvaus muuttuu kertomuksen edetessä myrskyisämmäksi ja murheellisemmaksi Wertherin suurten tunteiden mukana. Toisaalta Wertherin kärsimyksen rinnalla erottui vahvana myös vaivaantuneisuus Lotten (ja kihlattunsa/aviomiehensä) puolesta. Wertherin itsensä kuvaus tapahtumista keskittyi ainoastaan Wertherin omien tuskantäytteisten tuntemusten vatvomiseen, mutta rivien välistä oli selkeästi aistittavissa kaikki ne silmäykset, joita Lotte on miehensä kanssa kiusaantuneena vaihtanut, kun pariskunnan luo vierailulle saapunut Werther jälleen kerran vain istuu ja tuijottaa ihanaa Lottea herkeämättä, kumartuneena vähän liian lähelle, niin että herkän nuorukaisen mulkosilmistä tirahtavat kärsimyksen kyyneleet tipahtelevat Lotten syliin…
Wertherin rakkaus Lottea kohtaan on selkeän pakkomielteistä, ja monella tapaa myös manipuloivaa, painostavaa ja vahingollista. Lopullisena ratkaisunaan Werther näkee itsensä kärsivänä marttyyrina, joka vapauttaa Lotten oman rakkautensa taakasta tappamalla itsensä, mutta tekstistä välittyy selvänä myös toinen motiivi, joka on näennäisen epäitsekästä marttyyri-itsemurhaa voimakkaampi: Werther tietää, ettei ikinä voi saavuttaa Lottea itselleen tässä elämässä, mutta tämän epätoivoisen teon avulla hän voi pakottaa Lotten kantamaan muistoaan mukanaan ikuisesti.
Voi Werther sinua.
Tämän vuoden Helmet-lukuhaasteessani Werther asettuu kohtaan 6 eli rakkausromaaniksi, sillä kaiketi traaginen tarina pakkomielteisestä rakkaudesta lukeutuu niiden joukkoon siinä missä perinteisemmätkin (ja onnellisemmat) romanssit.
Tuomioni:
= Ihan OK.
Kirjan tiedot:
Johann Wolfgang von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset (Otava, 1932. 3. painos. 180 sivua.)
(Alkuteos Die Leiden des jungen Werthers (1774). Suomentanut Volter Kilpi.)
Ei kommentteja