Sergei Lukjanenkon Partio-sarjan kaikki tähän mennessä suomennetut osat olivat nököttäneet hyllyssäni odottamassa luetuksi tulemista ties kuinka pitkään. Jo muutaman vuoden olin ollut koko ajan vähällä tarttua sarjan ensimmäiseen osaan, josta muistan kuulleeni runsaasti suitsutusta taholta jos toiseltakin. Tämä kirja, Yöpartio, oli erityisesti kutkuttavien luettavien kirjojen listallani viime vuonna ja samanlaiselle listalle se päätyi tänäkin vuonna, ja sen myötä kirja tuli myös (viimeinkin!) luetuksi – ja sanonpahan vain, että voi kökköjen kökkö.
Saa luvan olla viimeinen kerta, kun hamstraan hyllyyni koko kirjasarjan ilman että olen ensin itse lukenut ja todennut sarjan ensimmäisen osan hankkimisen arvoiseksi! Lisäksi minun on selvästi syytä muistaa tästä lähin suhtautua selkeästi epäluuloisemmin kirjoihin, joista suuri yleisö tuntuu pitävän, sillä oman kirjamakuni kanssa moiset teokset tuntuvat käyvän yksiin ainoastaan harvoissa poikkeustapauksissa.
Tästä voikin jo päätellä, että Yöpartio ei todellakaan tehnyt minuun vaikutusta. Melkein sääli, sillä tarinan maailma olisi ehkä jopa voinut olla mielenkiintoinen. Kirjan maailmassa Moskovassa, jonne tarina sijoittuu (sekä ilmeisesti myös kaikkialla muualla maailmassa) tavallisten ihmisten keskuudessa elää Muihin kuuluvia (velhoja, noitia, vampyyreita ja vastaavia olentoja), jotka pystyvät halutessaan siirtymään Hämärään, joka on ihmisille näkymätön olevaisuuden ja tietoisuuden tila. Osa Muihin kuuluvista on Valon, osa Pimeyden puolella. Valo ja Pimeys ovat solmineet jonkinlaisen hauraan aselevon, jonka tarkoituksena on säilyttää Valon ja Pimeyden, hyvän ja pahan, välinen tasapaino, jotta maailma pysyy raiteillaan eikä tuhoudu. Valon palvelijoiden Yöpartio valvoo Pimeyden palvelijoiden toimia, ja vastaavasti taas Pimeyden palvelijoiden Päiväpartio pitää silmällä Valon palvelijoita, jotta kumpimaan puoli ei pyri liiaksi muuttamaan maailman asioita omaksi edukseen – mitä sekä Valon että Pimeyden edustajat tietysti pyrkivät salaa toisiltaan koko ajan tekemään, ja taustalla on jatkuvia juonitteluja, pitkin hampain tehtyjä kompromisseja ja moraalisesti arvelluttavia tekoja puolin ja toisin.
Kirjan alussa kohdataan Anton, joka on Yöpartioon kuuluva keskitason velho. Hän törmää sattumalta metrossa naiseen, jonka ylle on langetettu niin voimakas kirous, että se on vaarassa tuhota koko Moskovan, ja Yöpartio ryhtyy toimiin selvittääkseen kirouksen alkuperän ja estääkseen kovaa vauhtia lähestyvän suurtuhon. Anton temmataan mukaan tapahtumiin, jotka vyöryvät eteenpäin pitelemätöntä vauhtia.
Nopeatempoisuus on selvästi tälle kirjalle ominaista. Tapahtumat itsessään ovat jo vauhdikkaita ja kiivaita – autoilla kaahataan tuhatta ja sataa muun liikenteen seassa, kiire painaa päälle koko ajan, joka kulman takana odottaa taistelu ja vähän väliä ajetaan takaa tai ollaan takaa-ajettuina – mutta varsinainen ongelma oli siinä, ettei tarinalla ollut hetkeäkään aikaa oikeasti kasvaa ja avautua. Asioita ja juonenkäänteitä ei ennakoitu yleensä ollenkaan, vaan kaikki römäytettiin itsestäänselvyyksinä ihan puskista ja yhtäkkiä. Juonesta, hahmoista ja maailmasta, aivan kaikesta mahdollisesta, puuttui täydellisesti kaikki syvyys. Hahmot olivat persoonattomia ja tyhjiä pahvilevyjä, joiden väliset suhteet ja tuntemukset toisiaan kohtaan eivät välittyneet tekstistä millään tavalla edes niiden kahden hahmon kohdalla, joiden välisen rakkauden oli tarkoitus olla todella keskeisessä osassa tarinaa. Väistämättä mieleeni tämän tyyppisestä tekstistä nousee eräs tietty sana, ja se sana on ”HUONO.” Huono toteutus, huono tarina, huonot hahmot, huonoa kirjoittamista. Aivan järjettömän, luokattoman huonoa kaikin puolin.
Yöpartio ei ole edes kokonainen, yhtenäinen tarina, vaan kolme tarinaa samoista hahmoista samoissa kansissa. Kaikki tarinat noudattavat samaa kaavaa, ja uuden alkaessa on kuin aiempia tapahtumia ei olisi koskaan ollutkaan. Tai no, aiemmissa vaiheissa esitellyt hahmot saattavat olla yhä mukana kuvioissa ja tapahtuneet asiaat tiedostetaan tapahtuneiksi, mutta millään ei todella tunnu olevan mitään vaikutusta hahmoihin tai tarinan maailmaan. En koko kirjan aikana kiintynyt yhteenkään hahmoon, en välittänyt rahtuakaan siitä, mihin tarina oli menossa. Mikään ei koskettanut, ja ihon alle meni vain voimistuva vastenmielisyys ja ärsytys. Yöpartio oli kannesta kanteen itseään toistavaa, huonosti kirjoitettua sotkua, ja ihmettelen kuinka ylipäätään jaksoin lukea mokoman loppuun asti.
Pakko vielä lisätä, että ihan erityisesti risoi sivuilta kumpuava asenteellisuus seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan. Moni pahiksista oli selkeästi queer-koodattu, ja samalla kuvattu ”hintahtaviksi” tai ”naismaisiksi” säälittäviksi nuljakkeiksi, joiden hengiltä piekseminen oli kirjoitettu ihan kuin täysin hyväksyttäväksi ihan pelkästään tämän perusteella, eikä vain siksi, että hahmot sattuivat olemaan Pimeyden puolella. Kuvottavaa.
Liekö tarpeen mainitakaan, että tämän sarjan pariin en tule enää palaamaan.
Tämän vuoden Helmet-lukuhaasteessa tämä kirja täyttää ainakin kohdat 3 (kirja aloittaa sarjan), 6 (kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa), 26 (kirja kertoo paikasta, jossa en ole käynyt) ja 46 (kirjan nimessä on vain yksi sana).
Tuomioni:
= En ole edes pahoillani, etten pitänyt.
Kirjan tiedot:
Sergei Lukjanenko: Yöpartio (Partio, #1) (Into, 2012. 414 sivua.)
(Alkuteos Ночной дозор (1998). Suomentanut Arto Konttinen.)
Ei kommentteja