Kirja-arviot

John Tiffany & Jack Thorne: Harry Potter and the Cursed Child (Harry Potter, #8)

Siitä hetkestä lähtien kun ensimmäistä kertaa kuulin tästä ”Harry Potter -sarjan kahdeksannesta tarinasta”, tunsin kauhun hiipivän sisimpääni. Miksi? No minäpä kerron: 1) siksi, että tämä tarina rakentuu suoraan sen höyryävän sontaläjän päälle, joka myös Harry Potter -sarjan epilogina tunnetaan (ja jota edelleen kieltäydyn pitämästä canonina tai edes uskomasta että se on olemassa, jos niikseen tulee); 2) siksi, että jo tuon mainitun epilogin pelkkä ajatteleminen saa minut kärvistelemään tuskissani ja, viimeiseksi, 3) siksi, että tiesin, että tulisin jossain vaiheessa lukemaan tämän näytelmäkäsikirjoituksen joka tapauksessa huolimatta siitä, kuinka paljon pysyviä vaurioita siitä saattaisi minun mielenterveydelleni aiheutua.

Kerättyäni rohkeutta vuoden ajan annoin lopulta periksi väistämättömän edessä ja luin Cursed Childin. Se oli virhe joka ei ollut vältettävissä, mutta toivon silti, etten olisi tehnyt sitä – tai pikemminkin toivon, ettei tämä hirvittävä tarinankuvatus olisi ikinä syntynytkään. Se oli huonompi kuin osasin kuvitellakaan. Lukiessani tunsin, kuinka otteeni todellisuudesta mureni olemattomiin. Päässäni soi luupilla jonkinlainen pahaenteinen versio Yakety Saxista kunnes halusin lähinnä itkeä, ja kun lopulta olin taistellut tieni tekstin loppuun, päällimmäinen ajatukseni oli lähinnä että ”mitä helvettiä tämä sonta oikein oli.”

Seuraava kirjoitus sisältää massiivisia spoilereita Harry Potter and the Cursed Childista. Älä lue pidemmälle, jos haluat säästyä moisilta.

Tarina alkaa tarkalleen samasta kohtauksesta, johon viimeinen Harry Potter -kirja päättyy: kaikki ovat kasvaneet aikuisiksi, menneet naimisiin, lisääntyneet kuin kanit ja nimenneet jälkikasvunsa ystäviensä, sukulaistensa tai opettajiensa mukaan. Hip hei. Alkuperäisen tarinan nyt keski-ikäiset sankarit ovat lähettämässä lapsukaisiaan Tylypahkaan. Lapsikatraan joukossa ovat Albus Severus Potter ja Scorpius Malfoy, jotka ovat juuri aloittamassa koulutietään Tylypahkassa. Pojat tapaavat junassa ja ystävystyvät. Jotenkin tämä ennen pitkää johtaa aikamatkustukseen, rinnakkaisuniversumeihin ja muihin täysin epäuskottaviin käänteisiin, joita kukaan ei voi odottaa minun hyväksyvän osaksi potterversumin canonia. IKINÄ.

Ennen kuin kaivaudun perusteellisemmin tähän roskaläjään, haluan kuitenkin mainita sen yhden ainoan pikkuruisen yksityiskohdan, joka minusta oli kelvollinen koko saamarin tarinassa: oli huvittavaa, kuinka Draco Malfoyn lapsi oli sellainen lempeä, nyhveröinen mussukka. Mutta siinä se. Siinä kaikki. Aivan kaikki muu Cursed Childissa sai lähinnä minut voimaan pahoin.

Yksikään hahmoista ei ollut uskottava. Toki heidän on tarkoitus olla vanhempia, mutta jäljellä ei ollut rahtuakaan niistä hahmoista, joihin olen Pottereissa tutustunut. Erityisesti Ron Weasleyn hahmo oli kammottavalla tavalla teurastettu joksikin, minkä oli kai tarkoitus olla koominen kevennys, mutta joka lopulta oli vain tuskallisen epähauska ja säälittävä ilmestys: idiootti, joka ei tehnyt muuta kuin söi ja möläytteli huonosti ajoitettuja, aivottomia vitsejä. Tapa, joilla muut hahmot oli esitetty, ei ollut sen parempi tai yhtään uskottavampi.

Koko juoni oli kaukaa haettu ja äärimmäisen typerä. Tuntui siltä että juonen ainoana tarkoituksena oli paskoa kaiken sen päälle, mitä alkuperäisessä kirjasarjassa on kerrottu. Massiivisia osia alkuperäisestä sarjasta oli täysin sivuutettu, minkä seurauksena tarinan logiikassa oli kauttaaltaan valtavia, ammottavia aukkoja. Missään ei ollut mitään järkeä.

Eräs toinen minua raivostuttanut seikka oli tarinan räikeä queer baiting. Tarinassa tiputellaan jatkuvasti selkeitä vinkkejä siitä, että Albuksella ja Scorpiuksella on jotain meneillään, mutta lopulta kaikki kietaistaan sievään, heteronormatiiviseen rusettiin. Nyt perkele! Ihan kuin ei olisi tuskallisen ilmiselvää, että jos nämä hahmot olisivat eri sukupuolta, tarina olisi päättynyt siihen että he menevät naimisiin ja hankkivat miljardi lasta, joille annetaan nimeksi esimerkiksi Rubeus, Harry Potter II ja Posityyhtynen, hemmetti soikoon.

Ja pitäisikö minun todella kyetä uskomaan että Voldemort hankki lapsen Bellatrixin kanssa? Oikeasti? Oikeasti?! Anteeksi kielenkäyttöni, mutta vittu mitä paskaa!

Tämä koko näytelmä oli kuin läiskäisy avokämmenellä suoraan kasvoihin. Valitettavaa kyllä en osaa edes kuvitella kuinka varsinaisen näytelmän näkeminen teatterin lavalla voisi parantaa tarinaa millään tavalla. Olen henkilökohtaisesti loukkaantunut siitä, kuinka huono tämä tarina oli – tuntuu siltä, kuin joku olisi sontinut valtavan läjän suoraan kalliiden lapsuusmuistojeni päälle.

Minulle tätä tarinaa ei ole olemassa. Se on outo spin-off jolla ei ole mitään tekemistä Harry Potter -sarjan kanssa ja joka saa minun puolestani kierähtää roskakasaan ja pysyä siellä, MINNE SE KUULUUKIN.

Tällä hirvityksellä ruksin Helmet-lukuhaasteesta suoritetuksi kohdan 18 (kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa).

Tuomioni:
= En ole edes pahoillani, etten pitänyt.


Kirjan tiedot:
John Tiffany & Jack Thorne: Harry Potter and the Cursed Child (Little Brown, 2016. Special Edition Rehearsal Script. 343 sivua.)

Saatat pitää myös näistä

Ei kommentteja

Jätä kommentti

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.