Ensimmäiseksi tänä vuonna lukemakseni kirjaksi päätyi vuonna 2010 julkaistu Viinakortti. Sain sen lainaan eräältä ystävältäni, joka sanoi, että kyseessä on hirvittävän surullinen kirja, jota lukiessa saa itkeä oikein urakalla – ja kun kyseessä on realismia ja historiallisia faktoja noudattava tarina kahden miehen välisestä rakkaudesta Suomessa sotien ajalta ja sen jälkeen, voiko muuta kuin surullisuutta oikeastaan uskaltaa odottaakaan. Tietäähän sen, kuinka tästä aiheesta kertovilla tarinoilla on valitettavasti taipumus päättyä…
Kahdella aikatasolla liikkuvassa tarinassa on äänessä kaksi henkilöä. Menneisyydestä käsin puhuu Urho, joka joutui nuorena miehenä rintamalle ja selvisi sodasta hengissä, mutta jolle sodan loppuminen ei tuonut rauhaa. Kirjan nykypäivän äänenä on Urhon pojanpoika, Mikael, jonka elämä ei myöskään tunnu löytäneen oikeita raiteitaan. Miehiä yhdistää paitsi sukulaisuus, myös tarve etsiä lohtua alkoholista. Tarinan edetessä samankaltaisuuksia paljastuu entistä enemmän, kun Mikael uppoutuu edesmenneen Urhon vanhoihin päiväkirjoihin ja saa viimein tietää totuuden isoisästään, alkoholisoituneesta nimismiehestä, joka kantoi aina vanhaa viinakorttia virkapukunsa taskussa, vasten sydäntään.
Se totuus on tarina Urhosta ja Toivosta; salatusta rakkaudesta, joka kesti sotien kauhut, kesti vastoinkäymiset ja vuosien kulumisen, ja joka ei lopulta saanut koskaan säilyä muualla kuin Urhon päiväkirjamerkinnöissä. Näistä merkinnöistä huokuu lempeys, rakkaus ja kipu, ja niiden myötä Urhosta muodostui minulle kirjan koskettavin ja elävin hahmo. Toivo, Urhon rakas, on mukana tarinassa vain Urhon kertoman kautta, ei varsinaisena itsenäisenä kertojana. Pidin tavasta, jolla Toivon hahmo jää etäiseksi ja tavoittamattomaksi: koska Urho ei lopulta koskaan saanut Toivoa, ei lukijakaan saa häntä.
Mikaelista en pitänyt kuin vasta aivan kirjan lopussa. Alussa hahmo vaikutti jotenkin vastenmieliseltä, sellaiselta tyypiltä, jonka seurassa en vapaaehtoisesti haluaisi viettää hetkeäkään. Mikael kuitenkin muuttuu tarinan edetessä, kuin umpeutuva haava tai mullasta versova kasvi. Isoisän tarinan selvittäminen toimii selkeästi jonkinlaisena terapiana, jonka seurauksena Mikaelin tarinassa vahvistuu loppua kohti uudenlainen toivo ja rauha, usko parempaan huomiseen. Se oli lääkettä myös minulle lukijana, jonka Urhon ja Toivon tarinan raastava epäoikeudenmukaisuus oli saanut surulliseksi, ahdistuneeksi ja vihaiseksi.
Viinakortti on tärkeä kertomus vaietusta aiheesta, ja juonensa ja tarinansa puolesta se kyllä kosketti. Kirjoitustyyli sen sijaan ei juuri iskenyt minuun. Kieli oli ajoittain hyvin kaunista, mutta kokonaisuutena koin kerronnan olevan turhan vähäeleistä ja sirpaleista – piirre, jossa sinänsä ei ole mitään vikaa, mutta joka pahimmillaan jättää minut tyystin kylmäksi. Lisäksi koin, etten aivan ymmärtänyt kaikkea, ja monet kysymykset jäivät minulle avoimiksi (tässäkin kohtaa vika saattaa olla enemmän minussa lukijana kuin varsinaisessa tekstissä).
Kirja täyttää useammankin Helmet-lukuhaasteen haastekohdan, mutta ruksin tällä kirjalla suoritetuksi näillä näkymin kaksi kohtaa: 8 (Suomen historiasta kertova kirja) ja 42 (esikoisteos).
Tuomioni:
= Ihan ok.
Kirjan tiedot:
Sami Hilvo: Viinakortti (Tammi, 2010. 1. painos. 208 sivua.)
Ei kommentteja