Kirja-arviot

Robin Hobb: Farseer-trilogia (#1-3)

Fitz, ylhäisen prinssi Chivalryn avioton lapsi, tuodaan kasvamaan tallimestarin hoiviin Buckkeepiin, Six Duchiesin kuningasperheen kotikaupunkiin. Poika kasvaa talleilla hevosten, koirien ja muiden eläinten keskellä ja on käytännössä näkymätön kuninkaallisen hovin silmissä… kunnes eräänä päivänä pojan isoisä, kuningas Shrewd, huomioi hänet ja päättää, että Fitzistä koulutettaisiin salamurhaaja Farseerien kuningasperheen palvelukseen.

Samalla kun Fitzistä koulitaan salamurhaajaa, tummia pilviä alkaa kasaantua Six Duchiesin ylle. Punaisilla laivoilla liikkuvat barbaarit terrorisoivat rannikkoa, eikä kaikki näytä olevan hyvin kuninkaallisen hovin sisälläkään. Vastoinkäyminen toisensa jälkeen vyöryy kuningaskunnan (ja erityisesti Fitzin) yli – ja ennen pitkää Fitzin on lähdettävä matkalle, jonka lopputulos määrittää kuningaskunnan ja koko maailman kohtalon.

***

Matka jonka kuljin Fitzin rinnalla oli melkoisen pitkä. Luin Farseer-trilogian ensimmäisen kirjan, Assassin’s Apprenticen, vuonna 2011, ja seuraavan osan, Royal Assassinin, vuotta myöhemmin. Kolmas kirja sai odottaa vuoroaan pitkän aikaa, ja vasta marraskuussa 2015 tartuin lopulta Assassin’s Questiin. Viihdyin näiden kirjojen parissa, joten olen todella yllättynyt että nyt, luettuani koko trilogian loppuun, tunteeni ovat todella ristiriitaiset – ja että oloni on ennen kaikkea todella pettynyt.

Uskon, että tästä on syyttäminen pääasiassa trilogian viimeistä osaa. Kahdella ensimmäisellä kirjalla oli myös heikommat puolensa, muttei mitään sellaista, minkä kanssa en olisi voinut elää. Ylipäätään tuntui, että moni asia esti minua pitämästä kirjoja aidosti loistavina, mutta oli miten oli, pidin niistä silti. Pidin punaisilla laivoilla liikkuvien kammottavien barbaarien mysteeristä ja siitä, kuinka näiden aiheuttama kauhu langetti varjonsa kaiken ylle. Pidin siitä, kuinka maagiset taidot oli kuvattu epäloistokkaina ja jopa vaarallisina, ja pidin erityisesti narrihahmo Foolista. Mutta tässä vaiheessa en ole aivan varma, riittävätkö kirjojen hyvät puolet tasapainottamaan tilannetta tarpeeksi…

Aluksi näkökulmahenkilö Fitzin melankolisia pohdintoja oli ihana lukea, mutta jonkin ajan kuluttua kertojaääni alkoi kuulostaa lähinnä ruikutukselta. Ei sillä, että syyttäisin Fitziä siitä, että hän ruikuttaa ja rypee murheessa; Fitz on epäilemättä yksi kaltoinkohdelluimmista kirjallisuuden hahmoista, joihin olen koskaan törmännyt! Fitziä piestään toistuvasti raaoilla tavoilla sekä fyysisesti että henkisesti, eikä hahmon yksinkertaisesti sallita olla onnellinen, lukuun ottamatta niitä pieniä hetkiä, jotka tuntuvat olevan olemassa vain siksi, että ne voidaan ottaa pois tavalla, joka aiheuttaa mahdollisimman paljon kärsimystä. Alussa koin vielä sympatiaa Fitziä kohtaan, mutta jossain vaiheessa en jaksanut enää välittää.

Joskus toivoin että olisin kyennyt läimäyttämään kirjan hahmoja, eikä edes pelkästään Fitziä, siitä hyvästä että hahmoilla oli taipumusta olla ajoittain raivostuttavan typeriä ja hitaita. En pahemmin välittänyt myöskään tarinan antagonisteista – jos pahiksista on tehtävä hölmöjä ja yksiulotteisia, jotta hyvikset näyttävät heidän rinnallaan loistokkailta, niin jokin on pielessä. Usein kesti myös kauan ennen kuin juoni eteni mihinkään. Trilogiaa lukiessani huomasin usein miettiväni, miksi mitään ei tapahdu.

Kaikista heikoin kohta koko trilogiassa oli kuitenkin kolmas ja viimeinen kirja, Assassin’s Quest. Koko kirja tuntui niin järkyttävän väkinäiseltä etten voinut olla ajattelematta, että kirjailija on varmaan yksinkertaisesti vain luovuttanut koko tarinan suhteen eikä enää edes yritä. Viimeisen kirjan tapahtumat etenivät tuskallisen hitaasti, ja suurin osa kirjasta koostui pitkitetyistä matkakuvauksista. Vasta (kirjaimellisesti) viimeisillä sivuilla alkoi tapahtua, ja lopetus oli ehkä yksi suurimmista pettymyksistä jotka olen ikinä joutunut lukiessani kokemaan. Mikä on sääli, koska tämäkään kirja ei ollut aivan kokonaan huono – mukana oli myös mielenkiintoisia asioita ja osia, joiden lukemisesta pidin.

Toivoin että nämä kirjat olisivat olleet parempia, ja toivoin että olisin voinut pitää niistä enemmän. Pystyn silti kuvittelemaan lukevani Fitzin tarinaa jatkavan Tawny Man -trilogian jossain vaiheessa, lähinnä siitä syystä että saisin selville enemmän Foolista, joka oli näiden kirjojen suosikkihahmoni.

Vaikka Farseer-trilogia ei ollutkaan niin mahtava kuin olisin toivonut, annan sille luokitukseksi kolme kalloa. Kaksi ja puoli kalloa olisi ehkä lähempänä todellista tämänhetkistä mielipidettäni, mutta toisaalta tiedostan myös että viimeisen kirjan aiheuttama valtava pettymys värittää nyt ajatuksiani…

Tuomioni:
= Ihan OK.


Kirjojen tiedot:
Robin Hobb: Assassin’s Apprentice (HarperVoyager, 2007. 480 sivua.)
Robin Hobb: Royal Assassin (HarperVoyager, 2007. 751 sivua.)
Robin Hobb: Assassin’s Quest (HarperVoyager, 2007. 838 sivua.)
(Farseer-trilogian kirjat 1.–3.)

Saatat pitää myös näistä

Ei kommentteja

Jätä kommentti

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.